Lokin saapuminen on lisännyt erästä vanhaa tapaani, nimittäin yksin puhumista. Kyllähän sitä silloin tällöin yksin ääneen kiroaa tai mutisee, mutta koiran kanssa voi ihan oikeasti jutella. Liekö tuo edes yksinpuhelua enää silloin, kun vastaanottaja on ihan oma olentonsa.
Joka tapauksessa toisinaan yksinpuhelu ei enää omalla kohdallani rajoitu kotona jutteluun. Viimeksi eilen havahduin metsäpolulla porisseeni koiralle pitkät pätkät sen jatkuvasta törmäilystä ja miten itsellä pitää aina kompastua siihen kun se yhtäkkiä kääntää kurssin suoraan ristiin omalle suuntaukselleni. Eilen ei kukaan ollut ainakaan aivan vieressä kuulemassa, mutta joskus olen jutustellut metsän lisäksi myös ihan tuolla katujen varsilla, selittänyt esimerkiksi miksi Lokin on mahdoton saada karkuun pyrähtäviä lintuja kiinni. Loki on tuonut hyvän syyn, minkä vuoksi en enää aina muista edes nolostua huomatessani jonkun kuulevan. Jälleen yksi plussa rahareiällemme.
Tämän kertaisella juonettomalla tarinalla halusinkin vain tarjota erästä selitystä ihmisille, jotka mahdollisesti kummeksuvat ääneen tupisevia kanssaeläjiään tuolla pihalla liikkuessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti