Lenkittelyä

Listataanpa Lokille taas yksi haukku; yleensä aina, kun päätän hemmotella sitä ja käydä oikein pitkän ihanan lenkin ja antaa sen ulkoilla sydämensä kyllyydestä, asettaa Loki sisäisen moodinsa änkyrälle eikä mikään tahdo onnistua. Tänään oivana esimerkkinä se tahtoi jatkuvasti ryntäillä vastakkaiselle puolelle tietä, mikä on huono idea kun kyseessä on pyörien ja muiden kulkijoiden vilkkaasti liikennöimä väylä.

Vasta viikonloppuna ihastelin miten Loki osaa hienosti kulkea myös pitkässä flexissä (harvinaista hemmottelua, yleensä kuljetaan normaali hihnassa) ja tottelee kun komennetaan tien sivuun ja tulee nätisti takaisin tutkimusretkiltään huudettaessa. Tänään kaikki tämä hieno käytös oli heitetty romukoppaan. Koira ei halunnut millään pysyä tien oikeassa reunassa. Kun sitä sitten komensi ja hihnaa otti lyhyemmäksi, alkoi kiukuttelu. Istahtelu, maahanmeno ja puhdas paikallaan seisominen niska kyyryssä höystettynä syyttävällä mulkoilulla kulmien alta. Lopussa hermot oli kireällä molemmilla ja siinä vaiheessahan se varsinainen alamäki yleensä vasta alkaakin.

Parin sadan metrin päässä kotoa olin itse ainakin melkoisen pahalla tuulella siihen asti, että koira taas kerran osoitti mieltään ja pisti tielle pitkäkseen ja juuri kun olin kiskaisemassa siihen lisää vauhtia, ajoi pyörällä ohi nainen, jota Lokin käytös nauratti niin ettei hän meinannut tiellä pysyä. Saman tien petti omakin pokka ja pääsimme koiran kanssa molemmat lopulta kotiin yhtenä kappaleena ja hiukset ja karvat yhä kiinni päässä ja niskassa.

Asiasta toiseen, kuvassa osoitus Lokin läheisyydenkaipuusta. Se änkee melko iholle aina välillä.