Rohkeutta

Toisin kuin edellisestä kirjoituksesta voisi päätellä, Loki on yleensä hurjan hiljainen koira. Viime aikoina se on kylläkin kehittänyt todellä ärsyttävän tavan pihistä kohtalaisen hiljaa mutta sinnikkäästi halutessaan ulos. Tätä äärimmäisen rasittavaa tapaa lukuunottamatta se on hiljaisin koira, jonka tiedän. Leikkiessäkin se saa olla todella, todella innostunut päästääkseen ärinää, eikä muiden koirien metelöinti yllytä sitä. Hauku se ei oikeastaan ikinä. Paitsi tänä aamuna.

Aamulenkillä kohtasimme todella pelottavan tyypin, noin metrin korkuisen lumiukon. Se väijyi tien penkalla oksatukka harottaen kohti taivasta. Loki ei sitä aluksi huomannut (eikä ollut huomannut samassa paikassa edellisiltanakaan) mutta nyt se sattui kohottamaan katseensa sopivassa kohdassa. Samantien se lähtikin luikkimaan takaisin päin häntä koipien välissä. Ensin hämmentyneenä, sitten pelokkaana ja aina vain kauemmas. Kun en suostunut palaamaan takaisin sen kanssa, se alkoi murista. Ihan hissukseen ensin, sitten vähän kovemmalla äänellä ja tuhista päälle. Omasta äänestään rohkaistuneena se hipsutteli lähemmäs ja parin metrin päässä piti jo ihan oikeaa vahtirähinää. Ison koiran haukkua ja miehekästä murinaa. Ääneen siinä piti itselläkin taas vaihteeksi nauraa.

Lopulta kahlasin hankeen lumiukkelin viereen ja taputtelin sitä. Hetken Loki jatkoi riehumista, mutta uskalsi sitten itsekin vähitellen tulla nuuskimaan, kun lumimies ei purrut kättä irti tai tehnyt muitakaan äkkiliikkeitä. Kaksi nuuhkaisua ja koko hirvityksen saattoi kuitata nostamalla jalkaa. Ukkoraukalla on nyt keltaisia pärskeitä helmassa. On se urhea koira.