Jäällä

Sattumalta löytyi alusta, jolla Loki voittaa Sifin. Ainakin toistaiseksi. Loki on aina ollut laiska kahlaamaan lumessa. Sen liikkuminen oli jäällä paljon varmempaa kuin Sifillä ja se otti kaiken ilon irti.

Vuoden kuulumiset kerralla

Vuodessa ehtii tapahtua paljon ja sitten toisaalta ei juuri mitään. Lokin kanssa sattuu ja tapahtuu päivittäin, mutta harvoin mitään niin mullistavaa, että siitä tulisi asiasta tehden kerrottua. Tulossa eilen olleen syntymäpäivän virallinen kuva, mutta odotellessa muutama otos pitkähkön raporttitauon ajalta: 

Loppukesästä paljon ulkoilua kun ilmat suosivat.

Takapihalle jonottamassa.

Jyväskylän näyttelyn lopuksi lähti turkki.

Riemua kuurassa juoksemisesta

 Jouluna nukkumista ja vihjailua siitä että ihmiset voisi syödä vähän vähemmän herkkuja.

Kajaanissa käytiin uudelleen näyttelyssä ja Loki pärjäsi hienosti.

Metsässä sai juosta talvella irti, koska tämä koira ei umpihankeen lähde seikkailemaan.

Keväällä eläinlääkäri poisti niskasta patin ja antoi pari katuskottavaa tikkiä vaihdossa.

Kesällä maistuu kepit, mutta vain silputtavaksi. Niitä ei voi noutaa.

Pensaat

Loki nautiskelee pensaasta.

Oman takapihan menettämisen jälkeen Loki ei ole saanut rapsutella itseään säännöllisesti pensaisiin. Niinpä sen hinkkaamisinto näyttää olevan sitäkin suurempi, silloin kun sopiva pensas sattuu eteen. Joskus tästä pitää ottaa video, röhkiminen ja ähinä on melkoista.

Voi olla että myös pitkäksi päässyt turkki saattaa jo kutitella. Ainakin se alkaa olla hyvin kypsää nyppimistä varten. Täytyy sekin urakka aloitella tässä mahdollisimman pian. Sen verran paljon hiekkaa kulkeutuu noissa mahakarvoissa.

Rohkeutta

Toisin kuin edellisestä kirjoituksesta voisi päätellä, Loki on yleensä hurjan hiljainen koira. Viime aikoina se on kylläkin kehittänyt todellä ärsyttävän tavan pihistä kohtalaisen hiljaa mutta sinnikkäästi halutessaan ulos. Tätä äärimmäisen rasittavaa tapaa lukuunottamatta se on hiljaisin koira, jonka tiedän. Leikkiessäkin se saa olla todella, todella innostunut päästääkseen ärinää, eikä muiden koirien metelöinti yllytä sitä. Hauku se ei oikeastaan ikinä. Paitsi tänä aamuna.

Aamulenkillä kohtasimme todella pelottavan tyypin, noin metrin korkuisen lumiukon. Se väijyi tien penkalla oksatukka harottaen kohti taivasta. Loki ei sitä aluksi huomannut (eikä ollut huomannut samassa paikassa edellisiltanakaan) mutta nyt se sattui kohottamaan katseensa sopivassa kohdassa. Samantien se lähtikin luikkimaan takaisin päin häntä koipien välissä. Ensin hämmentyneenä, sitten pelokkaana ja aina vain kauemmas. Kun en suostunut palaamaan takaisin sen kanssa, se alkoi murista. Ihan hissukseen ensin, sitten vähän kovemmalla äänellä ja tuhista päälle. Omasta äänestään rohkaistuneena se hipsutteli lähemmäs ja parin metrin päässä piti jo ihan oikeaa vahtirähinää. Ison koiran haukkua ja miehekästä murinaa. Ääneen siinä piti itselläkin taas vaihteeksi nauraa.

Lopulta kahlasin hankeen lumiukkelin viereen ja taputtelin sitä. Hetken Loki jatkoi riehumista, mutta uskalsi sitten itsekin vähitellen tulla nuuskimaan, kun lumimies ei purrut kättä irti tai tehnyt muitakaan äkkiliikkeitä. Kaksi nuuhkaisua ja koko hirvityksen saattoi kuitata nostamalla jalkaa. Ukkoraukalla on nyt keltaisia pärskeitä helmassa. On se urhea koira.