Aivan aluksi asuntoon muuttaessamme, Loki sai aina viilettää vapaana takapihalla. Näitä sääntöjä jouduttiin muokkaamaan, kun se joitakin viikkoja sitten pyrähti yhtäkkiä heppoisen vihreän puutarha-aidan läpi naapurin puolelle. Siitä lähtien Loki joutui yksin ollessaan naruun, mutta sai seurassa nauttia vapaudesta. Naru on ehkä nelisen metriä pitkä ja kiinni metallisessa tapissa joka on ruuvattu nurmikon läpi maahan. Ongelmana on se, että Loki saa aina narun kierrettyä johonkin jumiin ja istuu pian surkeana ulisemassa kun liikkumavara onkin pienentynyt puoleen metriin. Näillä eväillä kuitenkin mentiin sunnuntainakin, aluksi.
Kun menin kaivamaan jälleen uutta kuoppaa, tällä kertaa takapihan aidan toiselle puolelle, oli Loki aluksi todella surkeana ja uikutti aidan raosta. Sitten se yllättäen havaitsi mahtuvansa pusertautumalla aidan alta! Tätä minä tosin olin odottanut kaikki nämä menneet kuukaudet, mutta yllättävän kauan siinä meni. No luonnollisesti takaisin ei ollut enää paluuta. Kerran keksitty pakoreitti on aina muistettu.
Onneksi siinä vaiheessa mieleen tuli lahjoituksena saamamme juoksuvaijeri, jota aiemmin olemme olleet turhan laiskoja asentamaan, kun "ei se sieltä mihinkään lähde". No, yllättävän nopeasti tuon uusimman porsaanreiän löytymisen jälkeen vaijeri asentui ja nyt on Lokilla liikkumistilaa melkoisesti aiempaan verrattuna, mutta vapaus on muisto vain siihen asti, kunnes saamme takapihalle uuden, koiranpitävän aidan vanhan ja lahon tilalle.
Kuvassa Lokin viimeaikaista lenkkeilykäytöstä, eli tauotonta nuuhkimista. Sillä jälleen on jollakulla ihastuttavalla tytöllä juoksuaika meidän perällä. Sehän tarkoittaa, että meillä on kotona lähes tauotta surkeasti valittava koira, jota ei meinaa saada lenkiltä sisälle niin millään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti